Kampin kierrätyshyllystä poimittu jo varmaan vuosi sitten.

Elli Kaarlehto katuu sitä, ettei lapsena halunnut pianotunneille. Me kaikki neljä mukulaa kävimme pianotunneilla ja vasta kolmas soitonopettajani rohkeni sanoa vanhemmilleni, että tyttärenne on kiinnostuneempi koirastani kuin pianonsoitosta. Muori yritti sanoa minulle, että minua harmittaa isona, jos jätän tunnit, mutta ei ole harmittanut. Muori myös totesi useammassa yhteydessä, ettei elämä ole pelkkää koirien kanssa leikkimistä, ja oli siinäkin väärässä - minusta tuli eläinhoitaja.
Vain yksi veljistäni hankki itselleen pianon ja soittelee kai vieläkin joskus omaksi ilokseen, joten hukkaan menivät oppirahat meidän muiden kohdalla.

Aarne Lauhan kertomus oli aika hajuton ja mauton, sen perään Sinikka Kallion tarina oli varsin hurjaa luettavaa. Eivät kiertäneet fyysiset ja psyykkiset taudit pappiloitakaan.
Leena Kiviojan tarina yllätti, en ollut tiennyt että lestadiolainenkin voi olla "normaalin" pappisviran haltija. Olin luullut, että virallisissa kirkoissa papit ovat luterilaisia ja lahkolaiset ovat erikseen. Leenan Olli-veljen muikkarit olen lukenut jo kymmeniä vuosia sitten, hän on kirurgi ja tyttärensä on eläinlääkäri.

Miten minulle on jo kouluajoista jäänyt sellainen käsitys, että aatelisto ja papisto olivat varakkaita yhteiskuntaluokkia, mutta tässä kirjassa kuvatuissa pappiloissa ei turhassa rahassa kieritty, päin vastoin penninvenytys tuli vastaan useassa yhteydessä.

Meillä ei uskontoa tuputettu kotona, ei luettu ruoka- tai iltarukouksia ja joulukertomuksena luettiin Orm Punaisesta "Miten joulua juotiin kuningas Harald Sinihampaan hovissa", vaikka äidinisä oli rovasti. Maalla yksi vuokraisäntäperheen vanhapiikatyttäristä oli diakonissa, joka vei talon tyttäriä ja minua siinä sivussa pitämäänsä pyhäkouluun muutaman kerran kesässä, mutta siihen on jäänyt pyhäkoulu minun osaltani. Vaari oli jo kuollut kun synnyin, mummilassa täti ja Mummi kuuntelivat sunnuntaisin jumalanpalveluksen radiosta. Minä varmaan leikin sillä välin. Emme kotiväen kanssa käyneet kirkossa, joten en huomannut ihmetellä miksi Mummi ja täti eivät koskaan lähteneet kirkkoon, jonka nyt Lauttasaaressa, samassa talossa asuvana, hoksasin olevan varsin lähellä. Vasta kun tätini kuoli, eikä häntä siunattukaan rakkaassa Lauttasaaressaan, veljeni paljastivat minulle, ettei täti olisi suin surminkaan halunnut tulla siunatuksi SIINÄ kirkossa. Vaari oli ollut Lauttasaaren saarnaaja ennen kuin täällä oli kirkkoa ja kun kirkko valmistui, rovastin perhe oli varma, että Vaarista tulisi kirkkoherra. Apupappina toiminut nuori Voitto Viro oli tehnyt ahkerasti vaalityötä, Vaari oli luottanut vanhaan maineeseensa. Oli kuulemma ollut shokki, kun vaalit hävittiin, kylään kun oli kutsuttu väkeäkin voittoa (vaan ei Voittoa) juhlimaan. Perimätiedon mukaan häviö vei Vaarin ennenaikaiseen hautaan, minä kyllä oletan että keuhkosyöpä lieni suurempi tekijä. Naiset ja norsut eivät unohda, Mummi ja täti eivät kuulemma Lauttasaaren kirkossa käyneet. Eräs tuttuni on kertonut, että Vaarin kuva on siellä seurakuntasalin seinällä - en tiedä, kun en ole käynyt.
Mummi oli viettänyt lapsuutensa muistaakseni Nurmeksen pappilassa yhdessä yhdeksän sisaruksensa kanssa ja lapsuudenmuistoni hänestä ovat aika hämärät, muistelen hänen olleen ankaran oloinen eikä mitenkään lapsirakkaalta vaikuttava, toisin kuin tätini, josta kaikki lapset ovat aina pitäneet.
Muori on joskus muistellut, miten pitkäperjantai todellakin lapsena oli PIIIITKÄ. Lapset puettiin mustiin, ei saanut mennä ulos, ei saanut leikkiä sisällä ja piti olla hiljaa paikoillaan - koko päivä!
Perheessä oli jossain vaiheessa pelastusarmeijalainen kotiapulainen, joka oli joskus vienyt lapset mukanaan johonkin heidän tilaisuuteensa, jossa oli ollut musiikkia ja ihan erilainen tunnelma. Lapset olivat innoissaan kertoneet kotona miten hienoa musiikkia siellä oli ja miten hauskaa heillä oli ollut, minkä jälkeen apulainen oli saanut nuhteet.
"Miksi?", kysyi uskonasioista kiinnostunut veljenpoikaseni.
"No eihän se nyt ollut sopivaa", naurahti tätini.
"Miksei?", ihmetteli veljenpoikanen.
"No kun niillä on niitä omia juttujaan", yritti täti selittää.
"Mitä juttuja?", kysyin veljenpoikanen.
"No, öh, no että - tehdään hyvää ja sen semmoista!" yritti täti selittää, mutta veljenpoikanen oli entistä hämmästyneempi. Tässäpä kiteytyikin tädin ajatusmaailma - oli hienoa olla kirkkovaltuuston ja Punaisen Ristin jäsen, kerätä varoja lippaalla tai myymällä Punaisen Ristin arpoja, mutta sissus sentään, jos häntä kehtasi lähestyä joku heikko-osainen!
Papparainen erosi kirkosta protestiksi ns. Salamasodan aikaan, kun kirjailija Hannu Salamaa vastaan käytiin jumalanpilkkaoikeudenkäyntiä "Juhannustanssit"-kirjansa vuoksi. Salama voitti oikeudenkäynnin. Muorilla meni useampi vuosi, ennen kuin hän huomasi, että siihen maailman aikaan alaikäiset lapset seurasivat kirkossa isäänsä ja meidät kaikki neljä lasta oli poistettu kirkon jäsenyydestä. Veljiä Muori ei alkanut enää pelastaa, mutta liitti minut takaisin kirkkoon, joten kävin rippikoulun, kuten muutkin ikäiseni. Tietääkseni vanhin veljeni on jossain vaiheessa liittynyt takaisin kirkkoon.
Minä puolestani erosin kirkosta silloin, kun Johanneksen seurakunta luopui kangaspuistaan. Mattojen kudonta oli ainoa asia, jonka kirkollisverollani sain, kun en ole kirkkohäitäkään päässyt viettämään. Kun kutominen loppui, panin netti-irtisanomiseni menemään. Sain seurakunnalta kirjeen, jossa pahoiteltiin tapahtunutta ja kysyttiin voisivatko he tehdä jotain, joka saisi minut vielä palaamaan heidän jäsenekseen. Vastasin että juu, kun mattopuut palaavat, niin minäkin palaan, mutta ei heistä ole sen koomin kuulunut.

Kirjasta käy ilmi ahkera yhdistystoiminta ja erilaiset talkootyöt. Suomi on ollut yhdistysten luvattu maa, mutta nykyään tekijöitä ei tahdo löytyä, ei edes koiraharrastukseen, joka joskus on kukoistanut ja pitänyt sisällään rotujärjestötoiminnan lisäksi erilaisia lajiharrastuksia. Vuosikokouksiakin joudutaan pitämään netissä, kun ihmiset eivät vaivaudu paikalle.

Meidätkin pakattiin heti kesän alussa junaan ja laskettiin irti hämäläiseen maalaismaisemaan. Melkein parikymmentä kesää vietin Kalalahden Mäkihuvilassa, Sääksmäellä. Nyt paikalla on enää kivijalka ja Muorin istuttama rhodopensas. Vuokraisäntä antoi katon lahota ja sen korjaamisen sijasta purki huvilan ja myi hirret. Pahalta tuntuu, samassa huvilassa Muorin lapsuudenperhe vietti sen ihmeen kauniin kesän 1939 ja juhli Vaarin 50-vuotispäiviä. Vieraskirjan on juhlapäivänä kuitannut ensimmäisenä Akaan oma poika Arvo Ylppö!
Myös Aaro Hellaakoski on viettänyt kesää Mäkihuvilassa, jossa syntyi mm. Hauen laulu:
"Kosteasta kolostaan
nous' hauki
puuhun laulamaan..."

Vieraskirjat mainitaan useassa luvussa. Meillä kotona niitä ei harrastettu, mutta Mummilassa kyllä. Aiempina vuosina vieraat väänsivät vain nimikirjoituksensa, mutta sitten sivuille alkoi tulla jo tekstiäkin ja Vaarin veli Arvi kunnostautui kirjoittamalla tervehdyksensä hauskoina, loppusoinnullisina runoina, jotka oletan hänen keksineen hetkessä.
Minä olen ottanut vieraskirjaperinteen käyttööni ja monet vieraat ja vierailut, niiden ajankohdista puhumattakaan, olisin ilman vieraskirjaa unohtanut.
Mäkihuvilan jälkeen Muori osti mökin Tarttilasta. Kauppaan kuului vanha vieraskirja, josta löytyi koko kansan tuntema kahvivieras, kävelyllään kylään poikennut...

Inkeriläisen vara-mummin tarina oli liikuttava, hyvä että pääsi näiden "vieraiden" ihmisten luo asumaan ihan loppuiäkseen.
Stalin vaati inkeriläisten palautusta ja lupasi antaa heille heidän vanhat talonsa ja tilansa. Yksi Suomeen paennut veljespari on surullinen esimerkki; toinen vaimoineen "meni maan alle" eli piilotteli Suomessa, toinen vaimoineen palasi eivätkä ehtineet kissaa sanoa, kun olivat jo junassa kohti Siperiaa. Sellaisia olivat Stalinin lupaukset.
Yksi veljenpoikasistani on naimisissa tämän Suomeen jääneen veljen lapsenlapsen kanssa. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen saatiin yhteys Siperiaan ja Facebookin avulla löytyi pikkuserkkuja, joita pariskunta kävi häämatkallaan katsomassa, matkatessaan halki Siperian ja Mongolian. Pikkuserkut puhuivat englantia, heidän vanhempansa vain venäjää ja kartoitettu isovanhemmat olivat jo kuolleet.

Jossain luvussa oli puolueellinen isoäiti, joka tykkäsi sisaresta enemmän kuin kirjoittajasta. Tällaisten asioiden ääneen ilmaisu oli ilmeisesti aikaisemmin tavanomaisempaa, ainakin Kokkolan Mummini puhui keskimmäisestä (aikuisesta) pojastaan aina "Miun paras poikani". Muori puolestaan oli kärsinyt ikänsä erinomaisen vanhemman sisarensa varjoon jäämisestä, joten oli erikoisen tarkka siitä, että kohteli meitä neljää mahdollisimman tasa-arvoisesti. Samainen Kokkolan Mummi asui luonamme seitsemän pitkää vuotta, mutta kun hän alkoi syrjiä yhtä veljistäni ("Katsokaas mitä Mummi toi teille kaupungilta. No mitenkäs minä unohdin sinut?"), niin Muori ilmoitti, että mummeli saa muuttaa takaisin Kokkolaan. Niin myös tapahtui.

Pappilaelämiin pääsee tutustumaan Vanhan kirkon puistossa. Kirja löytyy penkiltä kirkon vierestä.