Siltala, 2011. 2. painos. Alkuteos Battle Hymn of the Tiger Mother (2011). Suom. Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings. Pokkari, 247 s.

Takakansi:

Mistä johtuu, että kiinalaislapset pärjäävät ja menestyvät kansainvälisissä vertailuissa muita paremmin? Miksi kiinalaiset onnistuvat kasvattamaan matemaattisia neroja ja musikaalisia ihmelapsia?

Amy Chua kertoo, kuinka hän kasvatti kaksi tytärtään traditionaalisen kiinalaiskasvatuksen mukaisesti - ankaran päämäärätietoisesti ja kunnianhimoisesti. Hänen tyttärensä eivät saaneet:
- käydä yökylässä
- kutsua leikkikavereita kotiin
- katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
- valita itse harrastuksiaan
- tuoda kotiin kymppiä huonompia arvosanoja
- jäädä kakkoseksi missään muussa aineessa kuin liikunnassa ja ilmaisutaidossa
- soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua
- olla soittamatta pianoa tai viulua

Amy Chuan tavoitteena oli muun muassa, että tytöt pääsisivät tuntikausien päivittäisen harjoittelun avulla soittamaan Carnegie-halliin New Yorkissa. Tässä hän onnistui - ainakin osittain. Mutta näillä kasvatusmenetelmillä oli myös seurauksensa, joita Amy Chua ei osannut ennakoida.

Tiikeriäidin taistelulaulu on hätkähdyttävän suorasukainen ja provokatiivinen kertomus äidistä, tyttäristä ja äärimmäisistä kasvatuskeinoista. Se kyseenalaistaa länsimaisen curling-vanhemmuuden ja osoittaa, että lasten on saatava nauttia saavutuksistaan, jotka syntyvät kovan työn ja yrittämisen kautta.

***
Luettu heinäkuussa 2023.

No huh, huh. Tiesin kyllä, että tämän lukemiseen pitää olla oikea mielentila, että pystyy lukemaan. Ja oli kyllä ihan oikea mielentila, mutta silti nousi karvat pystyyn jo ihan alussa. Esikoistytär Sophia sopeutuu äidin vaatimuksiin helposti. Nuorempi tytär Lulu on kuitenkin omapäisempi ja hänen ollessa noin kolmivuotias tapahtuu äidin ja tyttären ensimmäinen kunnon yhteenotto. Sen erän Lulu voittaa. "Olin aliarvioinut Lulun, en ollut käsittänyt mihin hän pystyi." ... "Mutta Lulukin oli aliarvioinut minut. En suinkaan ollut luovuttanut, vaan etsin vasta ammuksia. Taistelulinjat oli hänen tietämättään jo vedetty." (s. 23) Haloo! Kyse on kolmivuotiaasta ja äiti suunnittelee sotastrategiaa, syystä että Lulu ei sillä hetkellä halua aloittaa tutustumista pianonsoittoon.

Amy Chua on ollut todella onnekas, että hänen molemmat lapsensa ovat kestäneet tuon kunnianhimoisen rääkin ilman että ilmeisestikään kummankaan mieli ei ole siitä järkkynyt, ja sitähän ei ole voinut etukäteen mistään tietää. Ja onnekas myös siinä suhteessa, että tytöillä on ollut musiikillista lahjakkuutta, koska ymmärtääkseni ihmisestä ei voi tulla huippulahjakasta muusikkoa pelkällä kovalla työllä, jotain synnynnäisiä ominaisuuksiakin siihen pitää olla. Jos tytöt eivät olisi harjoituksesta huolimatta edenneet odotetusti, oletan että äiti olisi vaan kiristänyt harjoitustahtia entisestään.

Tulee mieleen Kiinassa tapahtuva "rodunjalostus", jotta saadaan menestyneempiä urheilijoita. Eli että "kannustetaan" sopivia yksilöitä hankkimaan lapsia, jotta geeniperimä olisi mahdollisimman hyvä johonkin tiettyyn urheilulajiin. Tästä luin mainiosta Pekka Mykkäsen Isonenä kurkistaa Kiinaan -teoksesta.

Kirja pisti ajattelemaan, miten eri kulttuureissa on syntynyt erilaisia toimintatapoja ja -malleja. Miten esim. kiinalaiseen kulttuuriin on muodostunut sellaisia tapoja, kuten että kunnioitetaan vanhempia ja auktoriteetteja sekä painotetaan ulkoa opiskelua, eikä niinkään omaa luovaa ajattelua. Toisten kulttuurien tavat tuntuvat usein ihan käsittämättömiltä, eikä samalla ymmärrä että niinhän se on toisinkin päin. Kahden kulttuurin ristivedossa kasvaneilla lapsilla voi todellakin olla isoja haasteita.

Mitä lapsilta voi ja pitää vaatia? Toisaalta osa vanhemmista luovuttaa ehkä liian helposti. Mutta entä jos lapsen psyyke on sellainen, että liiallinen vaatiminen romahduttaa sen helposti. Sitä kun ei voi tietää etukäteen. Voihan olla, että osalle kehittyy terve itsetunto nimen omaan sen ansiosta, että on vaadittu ihan älyttömästi. Mutta kaikkien kohdalla se ei taatusti ole niin. Lapset ovat yksilöitä. Ymmärrän kyllä senkin, ettei omien lasten kohdalla ole helppoa tietää niitä juuri heille parhaita tapoja.

Äiti perustelee vaatimuksiaan, että tekee niin lastensa parhaaksi (voi kuinka hän uhrautuu itsekin!!!). Hänen mielestään se, että on paras koulussa, paras musiikissa ja oppii tekemään kovasti työtä, auttaa menestymään hyvin elämässä. Mikä hänen mielestään on sitä elämässä menestymistä? Näin hän kertoo itsestään: "Tunnustan, että en osaa nauttia elämästä. Se ei kuulu vahvuuksiini. ... Florencen (=tyttöjen isän äiti) mielipide oli, että lapsuus on kallisarvoista aikaa, josta on nautittava niin kauan kuin sitä kestää. Minun näkökulmastani lapsuus on harjoitusta elämää varten, lapsuudessa luodaan perusta lujalle ja sinnikkäälle luonteelle ja opetellaan hyödyllisiä taitoja tulevaisuutta varten. Florence suorastaan aneli, että saisi viettää yhden ainoan kokonaisen päivän kummankin tytön kanssa erikseen. Sellaiseen vain ei ollut aikaa. Tytöt ehtivät hädin tuskin muutenkaan suoriutua pakollisista tehtävistään: läksyistä, jokapäiväisestä kiinan kielen tunnista ja soittoharjoittelusta." (s. 110)

Kun Sophia jää koulun kertolaskun nopeuskokeessa toiselle sijalle, alkaa tietenkin tehostettu harjoittelu, jonka jälkeen hän tietenkin voittaa aina. Mitä ihmettä äidin päässä liikkuu, kun hän kirjoittaa säälivänsä tätä luokkakaveria, joka ei enää voitakaan!? Eihän molemmat voi voittaa. Tai jos olisivat ykkösinä sekunnilleen tasatuloksilla kerta toisensa jälkeen, ei kai sitä voisi laskea voitoksi!

Minun mielestäni hyödylliset taidot tulevaisuutta varten pitävät sisällään esim. tällaisia asioita: Suhtautuminen armollisesti epätäydellisyyteen niin itsessä kuin muissakin. Erilaisuuden kunnioittaminen. Oman ja muiden jaksamisen huomioiminen.

No, wikipediassa kerrotaan Amy Chuan ansioista näin: "In 2011, she was named one of Time magazine's 100 most influential people, one of The Atlantic's Brave Thinkers, and one of Foreign Policy's Global Thinkers." Joten ihan yksin hän ei näiden mielipiteidensä kanssa ole.

BC-tapaamisessa tarjolla. Mielenkiintoisia lukuhetkiä!

Nappasin miitistä, kiitos kirjasta!