Kertomuksia Ruandasta
ISBN 952-5180-35-2
Englanninkielinen alkuteos: We wish to inform you that tomorrow we will be killed with our families - Stories from Rwanda
Suomentanut Jelena Vallenius
Nemo kustannus 2001
304 s.

Amerikkalainen toimittaja Philip Gourevitch matkusti Ruandaan pian vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen. Hän haastatteli ruandalaisia ihmisiä ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan.

Nuori tutsilääkäri, Odette, on nähnyt, kuinka suuri osa hänen perheestään on surmattu vuosia kestäneen vainon aikana; hotellinjohtaja Paul piilotti ja ravitsi satoja ihmisiä ja säästi heidät varmalta kuolemalta; piispa Monseigneur Augustin Misagoa syytetään koululaisten surmaamisesta, mutta hän puolustautuu sanomalla: "Mitä sitten olisin voinut tehdä?"

Vuonna 1994 Ruandassa surmattiin sadassa päivässä 800 000 ihmistä. Tässä kertomuksessa myös länsimaiset tiedotusvälineet ovat surullisessa osassa. Tapahtumien syyt johtavat vuosisadan vaihteen belgialaiseen kolonialistiseen hallintoon asti.

Huomenna meidät ja perheemme tapetaan -teos on saanut lukuisia palkintoja, muun muassa The Guardian-lehden ensimmäisen esikoispalkinnon vuonna 1999.

CONTROLLED RELEASE NOTES:

Going to Kirjakko ;)

Aina pitää olla kirja, jota voi lukea, jos luulee että itsellä on ongelmia. Tämä vaikuttaa sellaiselta. Hippoleinin varastosta. Luetaan pahana päivänä.

Syksyllä lähestyvä putkiremontti sai minut lopulta tarttumaan tähän kirjaan, sillä kirjojen ja muun tavaran määrää on vain vähennettävä. Jo pelkkä ajatus putkiremontista masentaa ja vie voimat. Kun lukee tätä kirjaa, ymmärtää putkiremontin olevan aika pieni juttu. Kaikki on niin kovin suhteellista.
En tiedä missä uutispimennossa olen ollut vuonna 1994, kun en muista siltä ajalta muuta kuin uutiskuvia suurivatsaisista ja -silmäisistä neekerilapsista jollain pakolaisleirillä. En ole edes varma vuodesta, voi olla että sekoitan kuvat johonkin muuhun kriisiin. Puhuttiinko silloin kansanmurhasta? Ei mitään mielikuvaa, eikä siitä kuitenkaan ole kuin 25 vuotta. Ja Afrikassahan on vähän väliä joku kuivuus, sota ja nälänhätä, oliko tämä jotenkin erilainen? Niin voi tietämätön olla.
Eräs sukulaiseni eläinlääkärivaimo oli Ruandassa lähetystyöntekijänä ja on julkaissut omakustanteena päiväkirjansa, jonka luin. Koska se oli kirjoitettu päiväkirjana, ilman sen kummempia lisäyksiä, en tietenkään päässyt asioista kärryille kuin hänen kapean näkemyksensä verran. Täytyy varmaan lukea kirjanen uudestaan, jotta näen oliko hän tosiaan paikalla noiden sadan verisen päivän aikana.
Olen vielä aika alkumetreillä, mutta aina ihmetyttää mikä saa aikaan tällaisen massatappamisen, kuten aikoinaan Saksan juutalaisvainot ja tämän silmittömän tappamisen. Voisin kuvitella, että yksinkertaisia, vähän koulutettuja ja kurissa pidettyjä ihmisiä on helpompi lietsoa kuin jotain Saksan kansaa, josta suurin osa vain katsoi muualle, ei sentään ollut fyysisesti silpomassa juutalaisia. Kirjan mukaan Ruanda oli Afrikan tiheimmin asutettu maa ja jo jonkun tiedemiehen rottakokeet koulun vanhassa psykologiankirjassa kertoivat, että populaatiotiheyden kasvun myötä tietyn pisteen jälkeen aggressiivinen käytös lisääntyy, eli olosuhteet saattoivat olla siinä mielessä otolliset, mutta silti ihmetyttää miksi kaikki tapahtui. Ehkä se selviää kun luen eteenpäin.
Olen kirjeenvaihdossa saksalaisen kirjastonhoitajan kanssa, joka kirjoitti joutuneensa työnsä puolesta lukemaan ja luetteloimaan paljon juutalaisvainoihin liittyvää kirjallisuutta. Kerroin käyneeni Auscwitzissa ja ihmetelleeni kaiken muun mielipuolisuuden ja julmuuden keskellä sitä pedanttisuutta, jolla vangit oli luetteloitu, hyvin pitkään kuvattu kolmesta vinkkelistä (vasta muistaakseni vuonna 1942 jätettiin valokuvaus ja tyydyttiin nopeaan tatuointiin) ja lopuksi heille kirjoitettiin kuolintodistukset, joissa oli keksittyjä kuolinsyitä, mutta kuolinajat oli kuitenkin merkitty varsin tunnollisesti kaasukammion käytön mukaan. Siinä oli hirveä homma, mutta mitä varten se tehtiin, jos missio oli tappaa kaikki juutalaiset? Jos Saksa olisi voittanut, olisiko näitä lukuja luettu tyytyväisenä jälkikäteen? Kun Saksa sattui häviämään, niin rikoksen laajuus ei jää arvailujen varaan - paitsi niiltä osin, kun papereita ehdittiin lopun edellä tuhota. Ihmettelin, että kenen mieleen edes tuli pitää tätä kirjanpitoa? Kaikki tuttuni, joille asiaa ihmettelin, ovat olleet samaa mieltä siinä, että tämä kirjanpito kertoo yhden sortin mielipuolisuudesta sen muun vallitsevan hulluuden keskellä, mutta hämmästyksekseni saksalainen kirjeystäväni, joka ei millään muotoa puolustele natsien kauhutekoja, kirjoitti että luetteloinnin ammattilaisena ymmärtää kyllä miksi kaikesta pidettiin luetteloa, eikä se ole oleellista, että kuolinsyyt väärennettiin - piti osoittaa että oli tehty jotain! Apua! Varmaan vain pedantti saksalainen voi sanoa ymmärtävänsä, miksi keskitysleirikirjanpito oli niin tärkeää, mutta onko se niin tärkeää, että se voisi toistua?

Jaaha, nyt kirjassa mennään Ruandan historiassa taaksepäin. Metsään mentiin koko Afrikan suhteen siinä kohdassa, kun Berliinissä vuonna 1885 vedettiin viivottimella siirtomaiden rajoja välittämättä alueilla asuvista ihmisistä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Belgia sai Saksalle kuuluneen Ruandan, joten sopankeittäjinä ovat olleet viimeiseksi belgialaiset. Ennen heitä tosin joku englantilainen aristokraatti oli esittänyt ulkonäön perusteella teorian vähemmän kehittyneistä viljelijä-hutuista ja paljon fiksummista ja - yllättäen - enemmän aasialaisia tai eurooppalaisia muistuttavista karjapaimen-tutseista ja perustanut huomionsa vieläpä Raamatun tarinoihin pohjaaviksi (haanilaisuus). Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon jälleen kerran: sillä ei ole mitään määrää miten paljon hallaa, tappamista, riitaa, eriarvoisuutta, väärinkäyttöä, hyväksikäyttöä ja katkeruutta uskonnot ovat aiheuttaneet ja edelleen aiheuttavat.
Tutsit ja hutut olivat aikaisemmin eläneet sovussa ja menneet keskenään naimisiin, veret olivat sekoittuneet niin moneen kertaan, että varsinainen rotuoppi heidän kohdallaan oli aivan höppöpöppöä. Belgialaisten valtakaudella heidät kuitenkin mitattiin useammasta kohdasta ja rekisteröitiin pelkkien ulkoisten ominaisuuksien perusteella hutuiksi, tutseiksi tai pygmeiksi (alkuperäisväestö, jonka osuus enää vain prosentin luokkaa). Hutuista tehtiin lähestulkoon orjatyöläisiä, tutseista työnjohtajia. Hutuilla ei ollut "kantakirjansa" perusteella mahdollisuutta päästä parempaan virkaan. Hutuja kuitenkin oli selvä enemmistö kansasta. No ei tarvitse miettiä pitkään mitä tapahtuu, kun belgialaiset alkavat kerätä kampsujaan ja antaa maan itsenäistyä. Tutsien joukkomurhia on tapahtunut säännöllisen epäsäännöllisesti 50-luvulta saakka. Ei olla vielä päästy 90-luvulle ja siihen, mitkä syyt johtivat suoranaiseen kansanmurhaan, mutta luvut ovat kesken. Tieto lisää tuskaa, sano.

Kuvassa rukoustyyny lontoolaisesta RAF:n nimikkokirkosta. "Strike first" kuulostaa erikoiselta neuvolta rukoustyynyssä.

Jaha, seuraavaksi Ranska pani lusikkansa soppaan. Ruandan diktaattori oli presidentti Mitterrandin kamuja ja Mitterrandin asekauppiaspoika myi Ruandaan aseita jopa kansanmurhan aikaan. Lisäksi Ranska oli lähettänyt sotilasapua Ruandaan, kun tutsipakolaisista muodostettu armeija hyökkäsi maahan Ugandan puolelta vuonna 1991. Uganda oli kuulunut siirtomaavallan aikaan Englannille, joten Ranska oli auliisti apuna, vaikka vuonna 1975 allekirjoitetussa Ruanda-Ranska -sopimuksessa nimenomaan kielletään Ranskaa puuttumasta aseellisesti Ruandan asioihin. Voi hyvää päivää. Mutta yksi asia on selvä, koston kierrettä ei saada katkeamaan. Ehkä ikinä.

Kuriositeettina gorillatutkija Dian Fossey, jonka kirjoittaja oli tavannut Amerikassa, ja Dianin taikausko. Jokunen vuosi tämän jälkeen Fossey tapettiin viidakkoveitsellä epäselvissä olosuhteissa.
Kälyni ja veljenpoikaseni ovat käyneet katsomassa vuorigorilloja Ruandassa. Maailmassa ei ole niin paljon rahaa eikä sellaista eläintä, jonka vuoksi astuisin jalallanikaan kyseiseen maahan.

Olipa ikävä lukea, että mm. Kofi Annan ja Bill Clinton eväsivät avun silloin, kun YK:n rauhanturvajoukoilla olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa tapahtumain kulkuun kriisin alkuvaiheessa. YK vaikuttaa kerrotun perusteella lähinnä impotentilta kulissijärjestöltä. Ja kun maailma lopulta heräsi, riensi se auttamaan paenneita murhaajia Gomaan, jossa pian oli pystyssä entisen veroinen armeija ja hallinto, joita avustusjärjestöjen työntekijät valjastettiin palvelemaan, vaikka "pakolaiset" tekivät aseellisia hyökkäyksiä rajan yli Ruandaan. Kunnian kukko ei laulanut myöskään nobelistipiispa Desmond Tutulle, joka kävi vuosi tapahtumien jälkeen puhumassa ruandalaisille lähinnä ivallisesti ja osoitti, ettei alkuunkaan ollut ymmärtänyt mitä maassa oikeasti oli tapahtunut - tai jos ymmärsi, niin osoitti sen todella erikoisella tavalla.
Suomalaisille kirjan viestin ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä mehän tiedämme, että kun hätä on suurin, olet yksin. Kuten Talvisodassa. Ei pidä kuvitella, että jos Putin päättää tulla rajan yli, niin EU eväänsä lotkauttaisi. NATO-jäsenyys ei muuttaisi mitään, Trump ei tulisi apuun.

"Valta mädättää, ja ehdoton valta mädättää ehdottomasti." - Lordi Acton, englantilainen hirstorioitsija.

Kirjoittaja ihmetteli - syystä - miten avustustyöntekijät totesivat, että juu, kansanmurha tapahtui, mutta nyt on aika päästä sen yli ja siirtyä eteenpäin. Hän tapasi kysyä heiltä, kauanko heiltä kuluisi läheisen ystävän tai sukulaisen murhan jälkeen menetyksen tunteesta toipuminen niin, että kuluisi pari päivää tai jopa viikkoa ilman, että tuntuisi puristavaa tunnetta.
Omasta puolestani voin sanoa, että päivääkään ei kulunut yli vuoteen, etten olisi muistanut, ahdistunut tai itkenyt entisen työkaverini raa'an murhan jälkeen. Sen jälkeen alkoi kulua pidempiä aikoja. Edelleen tapaus synnyttää minussa turhautumista, raivoa ja surua (siitä on on nyt 2 v 9 kk). Murhaajaa ei tuomittu, hänet todettiin syyntakeettomaksi. Murhatun perhe ei saanut muuta korvausta kuin hautajaiskulut. Päin vastoin, he joutuivat taloudelliseen ahdinkoon, sillä heille rapsahtivat oikeuskulut (murhaaja sai varattomana ilmaisen oikeusavustajan) ja tyttären talovelat, joita ei voinut kuitata myymällä taloa, sillä kukaan ei pariin vuoteen halunnut ostaa murhataloa, kun murhaaja kerran oli vielä hengissä ja edelliselläkin kerralla murhasi sen, joka sattui olemaan paikalla hänen entisessä kotitalossaan. Lopulta talo meni kaupaksi pilkkahintaan. Kaksi murhatun sisarta joutui psyykkisistä syistä pitkille sairauslomille, en tiedä ovatko toipuneet. Murhatun äiti sairasti Parkinsonia, joka paheni voimakkaasti pian murhan jälkeen.

"Kun uusi hallitus vannoi virkavalansa, ei valtion kassassa ollut ainuttakaan dollaria tai Ruandan frangia jäljellä, eikä useimmissa valtion konttoreissa ollut yhtäkään lehtiötä puhdasta paperia, ei niitin niittiä, saati toimivaa nitojaa. - - - Käymälän kuopat oli todennäköisesti ahdettu täyteen ruumita, ja sama päti kaivoon."
Tämän huonommin tuskin enää voi mennä. Huono sanavalinta, koska paljon huonommin oli mennyt, silloin kun noin miljoona ihmistä tapettiin. Mutta aika lohduton tilanne uudelle hallitukselle. Nyt kun alan muistella, niin mahtoiko se olla juuri Ruanda, jossa prinsessa Diana kävi vastustamassa maamiinoja ja halimassa orpolapsia? (Edit: Muistin väärin, se oli Angola).
Vielä on vähän luettavaa, mutta kirja on varattu entiselle Bosnian sotilaskotisisarelle. Hän muistaakseni kertoi, että aika lailla samat ihmiset pyörivät noissa rauhanturvahommissa tulehtuneilla alueilla. Siihen kuulemma jää vähän koukkuun. Ehkä sen jälkeen oma arki ei tunnu juuri miltään ja kokemastaan on vaikea puhua tavisten kanssa.

Sain kirjan loppuun tänä aamuna. Jos tämä kirja pitää paikkansa - ja miksi ei pitäisi - niin sitä ihmettelee kuinka sokeita, ymmärtämättömiä ja kädettömiä YK:n ja avustusjärjestöjen työntekijät voivat olla. Minun YK:n arvostukseni romahti täysin. Olen myös tyytyväinen, että en ollut lähettänyt avustuksia Afrikkaan, koska niitä käytettiin juurikin aseistettujen kansanmurhaajien leirien tukemiseen. Miten näppärästi hutuilta kävi kansanmurhan mitätöinti ja he alkoivat itse asiassa väittää, että he olivat uhreja ja tutsit murhaajia. YK ei auttanut rikollisten palauttamisessa Ruandan oikeusistuimen eteen, koska Ruandassa on voimassa kuolemantuomio. Olen kyllä sitä mieltä, että on olemassa rikoksia, joista tuomio kuolemaan on ainoa vaihtoehto. Kukaan ei kai vastustanut natsien tuomitsemista kuolemaan omasta rikoksestaan ihmiskuntaa kohtaan, millä tavoin lähes miljoonan ihmisen tappaminen sadassa päivässä eroaa tästä? Muutamia kansainvälisiä oikeudenkäyntejä käytiin ja syylliset tuomittiin istumaan rikoksiaan ruotsalaisiin vankiloihin, joissa heillä on hyvä ruoka ja selleissään oma telkkari, eli paremmat olot kuin suurimmalla osalla kotimaassa kituuttavilla. Se, että yli kaksi vuotta kului ennen kuin ketään tuomittiin, ja ohje oli unohtaa ja jatkaa elämää on kyllä niin kärsityn draaman mitätöintiä kuin vain voi olla. Eikä siinä vielä kaikki, kun ruandalaiset sitten lopulta hajottivat pakkokeinoin rajantakaisia leirejä - kun YK oli edelleen vain kädetön ja ruokki aseistettuja hutupakolaisia - saivat pakolaiset tulla takaisin koteihinsa - joita ei ollut poltettu - ajaa sieltä ulos sinne mahdollisesti majoittuneet kodittomat, heidän paluutaan tuettiin ja uusi hallitus oli käskenyt jättää heidät rauhaan. Joitain ylilyöntejä väistämättä tapahtui, mutta niistä seurasi rangaistus. Mitä tekevät palanneet hutut? Suurin osa ei myönnä kansanmurhaa, vain murto-osa tuomitaan ja - vääryyksien vääryys - tutsien tappaminen alkaa pienimuotoisemmin uudestaan. Paljonko täytyy jonkun kansan sietää?
Muistaakseni vuonna 2017 oli Tampereella Tampereen suurien taisteluiden muistonäyttely. Museon varastoissa oli autenttisia, kaduilta vuonna 1918 poimittuja tavaroita ja museon intendentti sanoi, että vasta nyt alkaa aika olla kypsä nostaa ne esiin ja tehdä niistä näyttely, niin kipeä asia Vapaussota on Tampereella ollut.
Meidän Muorilta punaiset tappoivat sodassa kaksi häthätään parikymppistä enoa. Toisen ruumista ei koskaan näytetty tämän äidille, poika piti tunnistaa peukaloiden perusteella. Muorin serkun isoisän ja enon punaiset tappoivat näiden kotitalon portaille. Ei näitä asioita minulle missään lietsomismielessä kerrottu, mutta varsinkin vanhemmissa sukulaisissa punaisia kohtaan tuntema kauna oli olemassa. 60-luvun stalinisteilla oli valmiita tappolistoja tulevan vallankumouksen varalta. Jonkun tiedon mukaan myös isäni nimi oli ollut listalla. Valta on vaarallinen asia ja joukossa tyhmyys sekä julmuus tiivistyvät.
Belfast lienee Euroopassa se paikka, jossa seuraavaksi ollaan jännän äärellä. Vanhat kaunat kytevät sielläkin.

Olin varaillut tätä oululaiselle kaverilleni, joka on mukana jossain kehitysyhteistyöprojektissa muistaakseni Ghanan suuntaan, mutta hän ei ole tulossa Helsinkiin aikapäiviin ja sanoi voivansa lainata kirjan kirjastosta. Kirja saakin jatkaa matkaansa Sastamalaan, jossa 9-vuotisBC-räpäkkini voittaja on saanut jo muutaman kuukauden odotella lähetyksiä, kun meikäläisen pää on ollut täynnä alkavaa remonttia. Tämä olkoon kirja 6/9. Aika rankka tarina, mutta lukemisen arvoinen.

Kiitos. Nimestä päätellen rankka tarina. Saatanpa lukaista joskus. On hyvä sivistää itseään lukemalla aiheista joista ei juuri tiedä.

Nykyinen maailmantilanne on sellainen, että en oikein pysty tällä hetkellä lukemaan tämän tyyppisiä kirjoja. Kirjakko aiemmissa kommenteissa pohti, jos Putin tulisi rajan yli. No..nyt ei olla enää kovin kaukana siitä. Natoon mennään ja toivon että siitä jotain apua tulevaisuudessa olisi, mutta nyt ollaan niin hullujen voimien edessä, etten uskalla pidemmälle edes ajatella.
Loputtomiin en viitsi säilöä tätä kirjaa, koska luettavaa kertyy jatkuvasti lisää nurkkiin.

Bc-foorumin sateenkaarivapautushaaste: kirjan kansi on punainen.

Tämä on kiertävä kirja, joka etsii uusia lukijoita. Voit pitää kirjan, antaa sen jollekin tai jättää jonnekin löydettäväksi.
Teethän pienen merkinnän löydöstäsi, niin tiedän kirjan olevan tallessa. Olisi kiva kuulla myös mitä pidit kirjasta, jos päätät lukea sen. Voit tehdä merkinnän anonyymisti tai rekisteröidä itsellesi nimimerkin osoitteessa: www.bookcrossing.com
Lukuiloa!