Otava, 2012. 544 s.

Nuori suomalainen Johan matkustaa Roomaan tekemään väitöskirjaa Ruotsi-Suomen kuningattaren Kristiinan kirjaston kokoelmista. Vatikaanin arkistoissa Johanin eteen tuodaan kuin salaa mystinen käsikirjoitus, jonka on laatinut suomen kielellä pappi 1500-luvun Kumlingessa. Käsikirjoitukseen liittyy jotakin arkaluontoista, mistä virkailijat vaikenevat visusti.

Johan vedetään vaarojen ja petosten verkkoon, jonka takana ovat paitsi katolisen kirkon varjelemat salaisuudet myös suurvaltojen väliset jännitteet. Löytääkseen Vatikaanin käsikirjoituksesta puuttuvat ratkaisevat sivut hänen on lopulta matkustettava Liettuan Kaunasiin, Pazaislisin luostariin, joka niiden salaisuutta vartioi.

Matka on täynnä odottamattomia vaaroja.

Vetävän alun jälkeen kiinnostukseni tekstiin herpaantui ja ajattelin jättää lukemisen kesken. Kukapa haluaa lukea sanasta sanaan jotain keskiaikaista käsikirjoitusta. Olen kiinnostunut historiasta, mutten niin kiinnostunut. Lähes puolessa välissä kirjaa kiinnostukseni taas heräsi, kun tekstissä käsiteltiin Suomen ostodoksisen kirkon kieltäytymistä liittymästä Venäjän kirkon alaisuuteen ja sen sijaan halukkuuden Konstantinopolin kirkon alaisuuteen. "Patriarkka Aleksei näki suomalaiset uppiniskaisina niskuroijina; itse hän ei sen sijaan nähnyt asian ydintä: hallintokulttuurien erilaisuutta. Suomen ortodoksiselle kirkolle oli kehittynyt skandinaavinen demokraattinen hallintomalli, kun Venäjän kirkko puolestaan oli alistettu neuvostohallinnon sanelupolitiikan työvälineeksi." Tämä on näkyvissä tänä päivänäkin.
Varsinaiset jännittävät tapahtumat alkavat siis vasta kirjan puolessa välissä, vaikkakin viittauksia niiden tulemiseen on jo aikaisemmin ollut. Sinisilmäisestä suomalaisesta tutkijasta kehittyy vaarallisten tapahtumien myötä varuillaan oleva seikkailija, joka ei luota juuri keneenkään.
Kirjaa olisi voinut tiivistää runsaalla kädellä. Ihmissuhdekuvauksista tunsin myötähäpeää.
Minulla on hyllyssäni toinen Jyrki Erran kirja. Ehkäpä annan sille kuitenkin mahdollisuuden.