Hieno ja koskettava romaani isästä ja tyttärestä – ja dementian heiltä hiljalleen riistävästä vaimosta ja äidistä

Voi mikä ilon päivä. Marjatta – Tapion oma rakas Maru – puhkeaa monisanaisiin lausahduksiin kuullessaan, että heillä on rahaa ruokaan. Ja että oma kotikin heillä on, ei tarvitse muuttaa minnekään. Vähitellen ilon päivät kuitenkin vähenevät, taidot kuihtuvat ja sanat katoavat. Muuttokin on lopulta edessä, kun ikääntyvä aviomies ja loputtoman huolen stressaama tytär eivät enää jaksa hoitaa dementiaan yhä syvemmälle vajoavaa äitiä.

Sairauden rinnalla väikkyy romaanin toinen taso, jolla nuoret Marjatta ja Tapio tapaavat ja jonka ihanana väriläikkänä heilahtelevat 1950-luvun viskoosimekkojen ja pönkkäalushameitten helmat, Marjatta on nimittäin sairautensa kynnykselle saakka ollut näppärä ompelija, joka on vaatettanut käden käänteessä itsensä ja tyttärensä.

Anneli Suusaaren esikoisromaani on hellä ja kaunis kuvaus rakkaudesta, hiljaisesta hiipumisesta ja luopumisesta. Tarinassa vilahtelee Hämeenlinna puistoineen, uimarantoineen ja tanssilavoineen, mutta ajankuva ja sairauden riipaiseva musertavuus ovat yleispäteviä – samoin se rauha ja lohdullisuus, joka lopulta valtaa myös lukijan.

Karisto 2018

– Tammelan kunnankirjaston poistokirja, tämänpäiväisiä ostoksia Forssan kaupunginkirjastosta :)

Kirja varattu Smabbelle, jonka hippasin sillä Toivelistahipassa. Tovi menee, sillä luen kirjan ensin ja sitten taidan etsiskellä kuriiria..

– Yle 13.5.2018: "Se päivä, kun äiti sai muistitestistä enää yhden pisteen"
– ET-lehti 14.8.2018: Omaishoitoperheen tragedia, päivä kerrallaan
– MT 23.12.2018: Kirja-arvio: Romaani äidin muistisairaudesta lohduttaa ja kulkee vierellä

Ei kuitenkaan unohdeta, että toivoa on :)

Yle 30.1.2023: Suomalaistutkimus on avaamassa muistisairauksien viimeiset mysteerit – aivopesurin tuoma läpimurto on enää rahasta kiinni

Luin tämän pari päivää sitten, melkein yhdellä istumalla. Olipa todentuntuinen ja koskettava tarina, jossa omakohtaisuus näkyy. Pariin otteeseen silmät kostuivat ainakin tällä lukijalla. Hirmuisesti tarvitaan voimia – ja rakkautta – omaisilta; ulkopuolinen ei voi kuvitellakaan, miltä tuntuu menettää läheinen ja samalla koko eletty elämä ja muistot muistisairaudelle.

Kirjan rakenteesta pidin kovasti – 1950-luku ja sen ajan vaatteet toivat paitsi lisätietoa Marjatasta, keveyttä tarinaan niin, että lukeminen ei käynyt raskaaksi.

Muutamia omia muistojakin tuli lukiessa mieleen. Ahveniston keuhkoparantolassa oli serkkunikin hoidettavana muinoin ja Kaupunginpuisto, jonka tanssipaviljongissa Marjatta ja Tapio tapasivat, on tullut kätköilyreissuilla tutuksi. Myös meidän taloyhtiössämme on asukkaiden käyttöön verstas höyläpenkkeineen. Varasin sitä itsekin lyijylasikurssia käydessäni, koska tarvitsin paikan lasin leikkaamiselle.

Vakavasta aiheesta huolimatta tämä oli kuitenkin jollain lailla hyvänmielenkirja ja toimii takuulla vertaistukena samassa tilanteessa oleville. Kertomuksesta käy hyvin esille se, miten tärkeää omaisten on hakea apua ajoissa, ennen kuin he uupuvat 24/7-hoitovastuuseensa. Läheisten kurjuutta lisää se, että tietää sairauden vain pahenevan, vaikka tekisi mitä.

Kuittaan tällä BC Helmet -lukuhaasteesta kohdan 35: kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua. Toimin opiskelujeni ja myöhemmin kokopäivätyöni ohessa hoiva-alalla pätkissä yli kymmenen vuoden ajanjaksolla. Aivan alkuvuosia lukuun ottamatta lähes kaikki asukkaat olivat vaikeasti muistisairaita, joten tietyt perusasiat esimerkiksi ruokailuun liittyen ovat selkäytimessä.

Otan Suusaaren kirjan mukaan Turun BC-miittiin, sillä makke lupautui kuriiriksi Tampereen suuntaan :) Kiitokset kuriirille ja mielenkiintoisia lukuhetkiä Smabbelle!

Kiitos taasen kovasti toivelistakirjasta. Otan nenäliinapaketin lähelle, kun alan kirjaa lukemaan, minulla tuppaa aina surullisissa kohdissa menemään roskia silmiin...