Kirjoittaja oli BBC:n suomenkielisen osaston radiotoimittaja Lontoossa vuosina 1954-58. Teksti on aika puisevaa, millaisia ikinä olivatkaan hänen radio-ohjelmansa?

Kuva: Somerset House mainittu.

St Clement Danes -kirkko mainittu Fleet Streetin yhteydessä. Se on RAF:n eli Royal Air Forcen nimikkokirkko, jossa on paljon lentämiseen liittyvää koristelua.
Kukapa olisi tuolloin Fleet Streetin kukoistuksen aikaan arvannut, että netin myötä lehtien myynnin romahtavat ja sen myötä lehtitalot.

Oikeuspalatsi Strandilla mainittu. Aika päheä, luulin kirkoksi.

Olen aina ihmetellyt parlamentin alahuoneen menoa, kun siitä joskus näkee vilauksia Suomenkin uutisissa. Pieni tila ja huudetaan toinen toisensa suuhun. Ihan barbaarista touhua. Nyt luen kirjasta, että tila on tarkoituksella pieni, puheenvuoroja ei voi varata etukäteen (eikö niitä siis kukaan puheenjohtaja jaa, että joku järjestys säilyisi?) eikä puhetta saa lukea paperista. Ahaa, sukkelasanaisin ja muiden yli puhuva siis saa äänensä kuuluviin.

Buckingham Palacesta on vain sivukuva, kun väkeä oli liikkeellä turhan paljon.

Nämä taisivat olla vahdinvaihtoon menossa.

Fortum & Mason's Piccadillyllä on nähtävyys - varsinkin joulun ja pääsiäisen aikaan. Englantilaiset osaavat somistamisen jalon taidon. Täytyy kyllä tunnustaa, että varsinaiset teeostokset teen Whittardilta.

Vieläköhän Haymarketilla on Finland House? Never heard.
Sen sijaan ha-ha esiintyy erilaisissa maaseutuun liittyvissä kirjoissa, mutta sen merkitys on jäänyt minulle epäselväksi. Siis ilmeisesti rautapiikkinen aita, joka sijoitetaan ojan pohjalle...? Täytyy sanoa, että tämä uutistoimittaja kertoo aika usein vain osan tarinaa, eli jos mitään ei tiedä, ei myöskään hirveästi tästä kirjasta viisastu.

Muistaakseni veljeni kummitädin mies oli The Athenaeum -klubin jäsen ja minutkin on kerran viety sinne illalliselle. Oli hämärä ilta, en yhtään tiedä missä olimme ja ruoka oli ihan kuin missä tahansa ravintolassa.

Sohossa olen käynyt syömässä ikimuistoisen aterian. Olin reissussa kaverini kanssa ja punnat oli jotakuinkin käytetty kaupungilla ja luottokorttia ei vissiin kummallakaan ollut matkassa. Olimme menossa kutsuttuina teatteriin katsomaan Les Miserablesia, sen jälkeen syömään, sitten yöksi Old Windsoriin näiden tuttujen luo ja heidän kuskaaminaan Heathrowhun, jonne on Windsorista tosi lyhyt matka. No, oli jo vähän nälkä, kun mentiin teatteriin, mutta väliaikatarjonnaksi isäntämme olivat tilanneet vain ison pullon shamppista, joka piti kulauttaa ennätysajassa. Palasimme saliin hiukkasen horjuen ja vatsa kuplien. Sieltä puolijuoksua Sohon hämäriä katuja myöten ravintolaan. Tilasimme alkupaloiksi katkarapuja avokadossa ja ensimmäisen haarukallisen jälkeen kaverini hävisi vessaan. Hän kävi pistäytymässä pöydässä kertaalleen, mutta ei voinut syödä mitään niistä ihanuuksista, jotka oli tietenkin ehtinyt jo tilata, hävisi aika pian takaisin vessaan. Ihan hirveän noloa ylläpitää small talkia koko ilta - huh huh. Ja kaikki se ruoka, joka tuli pöytään ja lähti koskemattomana, koska sitä oli vaan niin paljon, etten minäkään voinut vedellä kahta annosta. Soooo embarrissing, samoin kuin automatka "kotiin", kerran piti pysäyttää ja päästää kaverini oksentamaan. Hän on sen jälkeen kerran vielä kokeillut alkoholia ja katkarapuja yhdessä ja seuraus oli lähes samanlainen, joten nyt sitä osaa jo varoa. Englantilainen isäntämme muuten otti viiniä siinä missä muutkin ja hyppäsi sen jälkeen rattiin, mutta en katsonut voivani tätä mitenkään kommentoida...

Yksi reissu Englantiin piti tehdä ihan vain katsomaan Jeremy Ironsia livenä. Pitkän päivän matka yöhön oli kyllä kidutusta, mutta Ironsin charmi puri edelleen.
Kirjoittaja päivittelee, että Agatha Christien Mousetrap on mennyt lontoolaisteatterissa putkeen jo kahdeksan vuotta. Voi voi, se on pyörinyt täysille katsomoille jo enemmän kuin kahdeksan kertaa kahdeksan vuotta!

Trafalgar Squaren rastasongelmasta en ole koskaan kuullut, ehkä se on jotain joka on kadonnut näiden vuosikymmenten aikana, jotka kirjan kirjoittamisesta on kulunut. Smog eli savusumu on onneksi historiaa, kun kivihiilellä ei enää lämmitetä ja autotkin ovat vähäpäästöisempiä. Myös julkisissa tiloissa tupakointi kiellettiin EU:n alueella, en tiedä onko se taas tullut sallituksi Brexitin myötä, kun en ole vielä ehtinyt saarivaltakunnassa käydä uuden vallan aikana.
Sothebyn sijainti nuhjuisella kadunpätkällä oli pettymys. Ei tullut mieleenkään, että sinne olisi voinut mennä muina miehinä katsomaan tavaroita tai huutokauppaa. Ehkei enää voikaan.

Burlington Arcaden univormuasuinen beadle, vahtimestari. Valvoo mm. sitä, ettei käytävällä juosta eikä vihellellä.

Lontoon joulukadun valaistusta.

Hauskaa joulua!

Suurkiitos, Santa!

Alahuone ja savusumu tekivät vahvan vaikutuksen, samoin Karénin yleinen haahuilu. Joulusta Lontoossa olisin mieluusti lukenut enemmänkin. Jos olisin ollut Karén, olisin ehkä päättänyt kirjani juuri joulua ja säätä käsittelevään lukuun. Toisaalta Karén oli ammattikirjoittaja. Varmaankin hänellä on ollut jokin ihan hyvää ajatus, kun hän on päättänyt jättää lukijan mieleen viimeiseksi kuvauksen päivästä Lontoon viemäreissä.

Minulle jäi ikävästi mieleen myös se, miten hän kuvasi juutalaisia timanttikauppiaita. Kuvailu vastasi täsmälleen negatiivisia stereotypioita koukkunokkaisista ahneista kauppiaista ja koronkiskureista. Ärsytti, mutta olen silti sitä mieltä, että kirjat, elokuvat ja muut kulttuurituotteet ovat aikansa lapsia. Meidän on vain kohdattava oman kulttuurimme ja esi-isiemme viat ja virheet ja oltava itse toistamatta niitä.

Se on kuitenkin sivujuonne tässä muuten miellyttävässä ja hauskassa Lontoo-nostalgikolle erittäin sopivassa kirjassa. Minulla on tämä ehjin kansipaperein omassa kokoelmassa, joten tämä hyvin suojattu kappale saa jatkaa matkaa.

Kirja jää alaeteiseen noin klo 9:15. Hyviä lukuhetkiä!