Kustantajan nettisivuilta:

"1894. Tuure ei halua Venäjän armeijaan. Hän keksii keinon: hänpä etsiikin talon, josta puuttuu isäntä, ja änkeää vävyksi. Kun vaimo Hilma yksitoista lasta synnytettyään kuolee lapsivuoteelle, Tuure astelee Hilman sisaren luokse ja pyytää vanhimman tyttären kättä. Stiina suostuu kosintaan mutta miettii, miten koskaan ehtii laittaa niin paljon ruokaa, että Tuure saadaan kylläiseksi. Tuuren poika Paavo tarttuu lusikan sijasta aseeseen ja lähtee Varkauteen ja Vienan Karjalaan sotimaan.

Koski kertoo uusperheestä, jossa miehet syövät ja naiset yrittävät rakastaa. Se on romaani sodasta, uusista aluista ja ihanteiden luhistumisesta, hinnasta, jonka jälkipolvet maksavat. Silti: ei koskaan niin kipeää etteikö maistuisi tirripaisti. Tyyli on Jaatista parhaimmillaan: mehevää, herkkää ja kirpakkaa. Koski aloittaa pääosin Kiuruvedelle sijoittuvan kirjasarjan. Teos on kuin seitsemän sortin pikkuleipäkattaus, jossa ei ole yhtään äkkimakeaa tai esanssista leivosta.

Romaani sai Kuopion kaupungin myöntämän Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2.1.2019. Savonia-palkinto myönnetään vuosittain tunnustuksena edellisvuonna ilmestyneestä merkittävästä savolaisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Palkintosumma on 12 000 euroa."

Gummerus, 2018.

Onnea syntymäpäivänäsi!

Kiitos synttärionnitteluista ja toivelistakirjasta!

Kirjan luettuani on ristiriitainen olo. Kirjailija on minulle tuttu, ikäeroa vain vuosi ja olemme kotoisin samalta paikkakunnalta, Kiuruvedeltä, jonne tämä kirjakin sijoittuu. Kirjassa on tuttuja paikkoja, ainakin Koskenjoki ja Puolakan talo. Siksi tuntui siltä, että tämä kirja on pakko lukea, mutta välillä kirjan lukeminen tuntuikin juuri siltä, pakolta. Toisaalta kirja oli helppolukuinen lyhyiden lukujensa vuoksi ja kirjailijan tapa kirjoittaa varmasti saamansa palkinnon arvoinen, mutta… jokin tässä tarinassa silti tökki ja varsinkin tietyt aiheet laahasivat, junnasivat ja monet henkilöhahmotkin tuntuivat kömpelöiltä, jopa vastenmielisiltä. Toki kirja sijoittuu enimmäkseen yli sata vuotta ajassa taaksepäin ja elämä silloin on varmasti ollut juuri sellaista, kuin kirjassa kuvataan, mutta tietynlainen inho-realismi ei vain pure minuun. Naisen asema sen ajan yhteiskunnassa tulee hyvin esiin tässäkin tarinassa ja vaikka naisia ei arvossa pidetty, he kuitenkin pitivät talot pystyssä, kun miehet hummasivat kuka missäkin ja kenen kanssa. Ja kuolemaa tekevä isä tässäkin kirjassa, kun oman isän kuolemasta on vasta puoli vuotta… miksi se aihe tuntuu toistuvan niin paljon kirjoissa tätä nykyä?

Toivelistakirja postin ja kuriirin kautta seuraavalle lukijalle! Lukuiloa!

Nyt sain kuriroitavaksi sellaisen kirjan, joka saattaisi kiinnostaa itseäkin. Ainakin Jaatisen Kaksi viatonta päivää palkitsi lopulta lukijansa. Katsotaan, milloin Minkulan kanssa seuraavan kerran tavataan ja tulenko tarttuneeksi tähän tiiliskiveen sitä ennen. Tuossa mainitsemassani Jaatisen teoksessa oli myös tosi raskaita teemoja, joten lukeminen vaatinee tietyn määrän henkistä ja emotionaalista kapasiteettia.