Kirjan esittely kustantajan sivuilla:

Purevat havainnot ja lämmin huumori yhdistyvät esikoisromaanissa, joka kuvaa lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irrottautumista.

Uutinen entisen luokkakaverin katoamisesta järisyttää nuorta naista, joka on rakentanut itselleen uuden elämän Helsingissä. Miksi vanhat tutut soittelevat ja kyselevät kadonneesta?

Nainen palaa pitkään piilottelemiinsa muistoihin, lapsuusvuosiin kahden maailman ristivedossa. Herää kaipaus turvattuun elämänpiiriin, johon kuuluivat suviseurat, marssikasetit, Marimekon vahakangasliinat sekä serkun puhki katsottu häävideo, jolla hymyili maailman komein mies.

Missä ovat nyt päivit ja markot, lapsuuden rakkaat matkaystävät? Miksei elämä taviksena ota luonnistuakseen?

Seven-pokkari
Otava 2019

- Lohtuostos Forssan Tokmannilta, hinta 4,95 €. Matkaystävä oli näköjään ollut toivelistallani 26.12.2019 lähtien, mitä en kylläkään muistanut :)
- Hmmm.. Olen kuvannut/skannannut kirjan kannen, siinä oli punainen Lue ja vapauta -tarra. Kuvaa vain ei löydy.

Otin tämän lukuun, kun sain kolme kirjaa päätökseen eikä kesken ollut enää kuin yksi englanninkielinen dekkari. Samasta aihepiiristä olen lukenut ainakin Taivaankantajan, Taivaslaulun ja Jumalan huoneen, mutta edelleen ihmetyttää, miten jyrkkiä kantoja pitää asioihin olla ja miten jo pienten lasten pitää koko ajan miettiä pahuuden voimia ja sitä, mikä on sallittua uskovaisille ja mikä ei. Varmaan rajat tuovat turvaa, mutta maallikosta tuntuu, että jotain jää lapsuudesta puuttumaan.

Luin tämän loppuun pari päivää sitten ja postitinkin saman tien eli lauantaina 8.5. (nyt on maanantai 10.5. ja kello on 0.30, vaikka sivusto elääkin eri aikavyöhykkeellä). Pidin kirjasta - vaikka kerronta on kepeää, kirja tarjoaa tilaisuuksia ajatella näitä asioita omalta kannalta, pohtia omaa lapsuutta ja sitä, miten itse toimisi vastaavissa tilanteissa. Jo noista aiemmista kirjoista on käynyt selville, miten hankalaa näin kiinteästä yhteisöstä lähteneellä on. Ja nyt en tarkoita sitä, että lähtenyttä vainottaisiin tai hän ei saisi tavata enää uskovia perheenjäseniään, vaan ihan arkipäivää, sitä, miten vaikeaa on alkaa tehdä itseään koskevia valintoja ja päätöksiä, kun siihen ei ole kasvanut, vaan päätökset on tehnyt perhe ja yhteisö. Ei ole helppoa sopeutua uudenlaiseen elämään ja siinä sivussa selvittää, kuka oikeastaan on ja mitä haluaa elämältään.

Jostain aiemmasta "alan" kirjasta opin sen, että myös omantunnon seuraaminen vie tuhoon. Itse kun on oppinut, että omaatuntoa kuuntelemalla pysyy oikealla tiellä, niin lestadiolaisilla asia on toisin. Omatuntoon ei ole luottamista, yhteisö (yhteisön vanhimmat) tietävät asiat paremmin ja heidän ohjeidensa mukaan tulee elää, ei oman omantuntonsa. Johan itse sanakin sen kertoo, siinähän on 'oma', joka ei koskaan voi olla yhtä tärkeä kuin yhteisö. Ruotsalaisilla onkin kuulemma osuvampi ja parempi sana, 'samvete'.

Edelleen olen sitä mieltä, että lasten pitäisi saada kasvaa vapaammin eikä murehtia päivittäin helvettiin joutumista, omaa tai jonkun toisen. Säännöt tuntuvat osin melko järjettömiltä: televisio on kielletty, radio ja internet ok, hiusten värjääminen on kielletty, permanentti sallitaan. Peitepuikko on ok, mutta nestemäinen peite/meikkivoide vie suoraan helvettiin. Harrastukset (liikunta, musiikki) sallitaan, kunhan ne eivät vie aikaa uskonasioilta - tosin esimerkiksi kuorossa on parempi laulaa vain muiden uskovaisten kanssa, siis oman väen, kirkkokuorossa laulaminen on vähintäänkin epäilyttävää. Minua taas epäilyttivät ne punaiset Aarikan puuhelmet. Punainen väri ja koristautuminen, miten ne nyt sitten taas ovatkin sallittuja??

Kirjan kieli on muuten huoliteltua ja erinomaista, mutta yksi possessiivisuffiksivirhe ärsytti (vrt. niiden kodissa - heidän kodissaan).

Hyviä lukuhetkiä!

Posti toi kirjan ja suklaan leimaamattomassa kuoressa eilen, suuret kiitokset! Kiinnostava aihe kirjassa kun täällä lestadiolaisalueella olen lähes koko ikäni asunut. Kiitos Tarya!

Nappasin kirjan mukaani kotimaan reissulle jokunen viikko sitten ehkä juuri nimen vuoksi. Tämä olisi ollut nopealukuinen kirja, jos vain olisi ollut kunnolla aikaa lukea. Reissussa ehti lukea lähinnä pienen hetken ennen nukahtamista, mutta tämä oli sopiva kirja lyhyisiinkin lukuhetkiin, kirjaa oli niin helppo lukea.
Sisältö herätti kyllä todella paljon ajatuksia. Olen elämäni aikana ollut melko paljon lestaadiolaisten kanssa tekemisissä. Lapsena naapurissa oli 12-lapsinen perhe, joiden lasten kanssa kaveerasin paljon. He kutsuivat rauhanyhdistystä yrkäksi. Enää en heidän kanssaan ole tekemisissä, mutta olen kuullut että osa on edelleen lestaadiolaisia, mutta ei kaikki. Itse asiassa heille syntyi kolmastoistakin lapsi, joka kuoli pian syntymänsä jälkeen. En koskaan kuullut miksi, mutta olikohan äiti jo iäkäs silloin, en tiedä. Nyt aikuisena olen löytänyt vauvan haudan hautausmaalla kuljeskellessani. Ai niin, itse asiassa kahdennellatoista lapsella jo oli downin syndrooma.
Lukiossa tutustuin ja ystävystyin ikäiseeni eli 16-vuotiaaseen tyttöön, jolle oli juuri syntynyt viidestoista sisarus. Heillä oli siis lapsia syntynyt vuosittain, parhaana kaksikin. Muistan kyllä ihmetykseni, kun kävin heillä ensimmäisen kerran, sitä vaatteiden ja kenkien määrää ulko-oven luona ja hulinaa mikä kodissa oli. Se oli aivan erilaista kuin naapurissani, jossa lapset olivat syntyneet hiukan isommin ikäeroin. Tämä lukiolaisystäväni oli silloin aika vasta eronnut lestaadiolaisuudesta ja kertoi sen tuomista ongelmista kun yhteisössä rukoillaan että hän palaisi takaisin. Tietääkseni ei palannut. Siitäkin sisarusparvesta ainakin osa on lestaadiolaisia. Ihan kaikkia lestaadiolaistarinoitani en tähän edes halua kertoa, sen verran karuja ovat.
Aikuisena lestaadiolaisia on sitten ollut työkavereina - ja asiakkaina synnytysosastolla toki. Vauvojen menetyksiä tapahtui joskus, onneksi harvoin, ja lestaadiolaiset näyttivät minusta selviävän tilanteesta helpommin kuin tavikset. Heillä oli uskonsa, jonka avulla he helpommin hyväksyivät kuoleman, kai se oli Jumalan tahto? Ja laajassa tuttavapiirissä oli yleensä joku saman kokenut, jonka kanssa keskustella tapahtuneesta.

Työelämässä suhtautuminen lestaadiolaisuuteen on mielestäni muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Asiasta ei silloin aiemmin juuri puhuttu, kai se koettiin jotenkin arkaluontoisena asiana, vaikka kaikki tiesivät ketkä ovat lestaadiolaisia. Täällä oli silloin ja on edelleenkin (silloin kun ei korona rajoita) aina kotiseutujuhlat samana viikonloppuna kuin suviseurat. Lähes kaikki siis toivoivat silloin vapaata, syyt vain olivat erilaisia. Viimeisinä vuosina silloisessa työyhteisössä lestaadiolaiset saattoivat kertoa vaikkapa rauhanyhdistyksen talkoistaan. Suviseuroista saatettiin myös keskustella ja me tavikset voitiin kysyä melkeinpä mitä haluttiin. Yövuoroissa lestaadiolaiset katsoivat netistä tv-ohjelmia, mikä minusta oli hyvin kummallista. Ajat ovat muuttuneet internetin myötä. Yksi työkaverini oli lestaadiolaisuudesta lähtenyt ja hänen kanssaan myös tuli asiasta juteltua. Nuorena kapinoidessaan hän opiskeli ensin kampaajaksi, mikä ei ole ollenkaan lestaadiolaiselle sopiva ammatti!
Kertaalleen olen muuten käynytkin uteliaisuuttani suviseuroissa, kun olivat naapurikunnassa.
Kaikesta tästä huolimatta löysin kirjasta myös uusia asioita, esimerkiksi termi matkaystävä oli minulle uusi. Peitepuikon käytöstäkään en ollut koskaan kuullut, enkä marssilauluista. Tykkäsin kirjasta tosi paljon, se toi uudenlaisen näkökulman aiheeseen, josta kuitenkin on kirjoitettu viime vuosina. Kirjojen julkaisukin kertoo mielestäni muuttuneesta yhteiskunnasta, lestaadilaisuudesta voidaan puhua. Kirja olisi voinut olla toivelistallani, kiitos Tarya kun toimitit tämän minulle!

Suomifoorumin maahaasteen vuoksi bongasin tästä kirjasta ainakin Lontoon, Neuvostoliiton, Saudi-Arabian, Ruotsin, Norjan, Amerikan, Kanadan, Saksan, Englannin, Floridan, Turkin, Espanjan, Japanin, Marokon, Tsekin, Irakin, Berliinin ja Afganistanin. Taidanpa valita tästä haasteeseen nyt niin ajankohtaisen Afganistanin.
"- Afganistan hieno maa, ukko sanoo surumielisesti hymyillen. - Mutta en voi mennä sinne takaisin.
- Se pysyy täällä, ei lähde ikinä pois, ukko paukuttaa lempeästi rintaansa. -Saksa hieno maa, mutta minä kaipaan Afganistan." s. 342

Kiitos minimiitistä! :)

Pidin paljon Ratisen uusimmasta kirjasta Hyvä tarjous, joka oli hauska. Mietityttää, voiko tässä olla huumoria.

Kirja löytyy lehtisalista, kirjaston järjestämästä kirjanvaihtopisteestä. Lukuiloa löytäjälle!