Historiallisen viraston Eurooppa-osaston valokuvaaja tekee jälleen matkaa unelmiensa ja uniensa Pohjois-Italiaan, Villanovaan ja San Pellegrinoon. Matkan aikana mies kirjoittaa kirjettä pojalleen. Elämänsä aikana mies on matkannut useasti samoilla seuduilla.

Viisi vuotta taaksepäin mies, Anders, teki matkan teini-ikäisen poikansa Antin kanssa. Isä ja Poika tutustuivat Villanovassa majatalon baarin isäntään Albertoon, joka puolestaan kiintyi kovasti Anttiin. Isä keskittyi omiin töihinsä, muistoihinsa, kirjoituksiinsa, valokuvaukseen ja poika tunsi olevansa hänelle kuin ilmaa. Albertosta muodostui pojalle toinen isä. Vain rakkaus jalkapalloon yhdisti Anttia ja Andersia. Antilla oli todettu muutama vuosi aiemmin outo sairaus, joka ilmeni huimauksena. Sillä aikaa kun isä tutki Italiaa, pohti väkivallan ilmenemismuotoja ja uppoutui muistoihinsa, Antti teki radikaalin ratkaisun. Johtaisiko hänen sairautensa kuolemaan vai ei, sitä ei varmasti voitu tietää, mutta Antti ei enää palaisi Suomeen. Eräänä aamuna hän on kadonnut vuorille.
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
San Pellegrino on miehen unien kaupunki. Hän on matkalla sinne mutta matka on samalla kipeä retki menneeseen. Hän tekee kirjeitse tiliä pojalleen, jonka kanssa viisi vuotta aikaisemmin matkusti täällä. Menneisyydessä olisi ollut niin paljon korjattavaa; avioliiton haavat ja työn kompastuskivet, koko elämän summa tuntuu nyt olevan matkaa tekevän miehen käsissä. Minkälaisen vastuun hän uskaltaa ottaa elämästään? Historiallisen Viraston Eurooppa-osaston työntekijän velvollisuus onnistua Tehtävässä on arvokas kuin itse elämä: tee työsi hyvin tai kuole!
Mennyt – nykyhetki, nautinto – syyllisyys, elämä – kuolema; näitä siltoja pitkin tarina liikehtii ja elää kuin jännitysnäytelmä. Spalenzan kellotorniaukiolla, Villanovan vuoristokylässä, Veronan amfiteatterissa tapahtuu jotain perin yksityistä, mutta samalla se kaikki on yhteistä ja yleistä; taustalla elää sotiva ja itseään etsivä Eurooppa.
Romaani alkaa äkkiä olla vieläkin enemmän kuin pelkkä tarina, se on yhtaikaa matka tulevaan ja menneeseen, ja sen filosofisesti runsasta kudosta rikastavat kimalteiset rakkauskohtaukset. Romaanin syvä idea ajaa lukijan ottamaan kantaa, tekemään mielen matkaa päähenkilön mukana.
(takakansiteksti)

Jotenkin arvoituksellinen kirja, hiukan asioita aukeaa kirjan lopussa, mutta paljon jää ihan omaan päähän elämään. En tiedä, kuinka paljon kirjasta pidin, mutta jotenkin se vaikutti kuitenkin.

Hippakirja saapui jo eilen minulle, mutta en ehtinyt aikaisemmin journaloida... Kiitos.

tuittupeppi seuloi kirjoja hyllystään, ja minä lupasin kierrättää ne. Tämäkin kirja lähtee maailmalle minun bookcrossing-hyllyni kautta. Kiitokset tuittupepille!

Minulla on paha tapa tuntea romaanihenkilöitä kohtaan samantapaisia ärtymyksen ja kiukun tunteita kuin oikeitakin ihmisiä kohtaan. Varsinkin minäkertojia kohtaan. Olisit voinut tehdä toisin! Ei olisi tarvinnut juosta jokaisen hameen heilahduksen perässä eikä varsinkaan mystisen valkopukuisen naisen (mikä klisee) ja mieshahmoisena ajopuuna päätyä terroristien käsikassaraksi ja sitten keskittyä omaan syyllisyyteensä niin, että ei tajua mitään lapsestaan silloin, kun olisi aika tajuta. Paitsi jalkapallon! Olen lukija, jota eivät allegoriat kiinnosta.

Juna San Pellegrinoon oli katuvan miehen synkkää mutta laimeaa yksinpuhelua. Muistojen ja oman menneisyyden häpeällisten hetkien käsitteleminen 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten Euroopan väkivaltaisuuksien lähellä, hetkittäin keskellä, korostui ja muuttui loppua kohti kuoleman pohtimiseksi tai siihen sopeutumiseksi. Pojan kanssa pohjoisitalialaisessa kylässä vietettyyn aikaan sisältyy paljon mystistä. Näynomaisia keihäsmiehiä ja kylähullun Jumalalta saama menneisyyden virheet sovittava tehtävä. Kertojan tapaamat kylän miehetkin tuntuvat kaikki näkevän ja ymmärtävän sekä menneen että tulevan. Ja vuorten takana on sota, jota kohti kertoja haluaa matkustaa. Unelmien Eurooppaa ei voi tavoittaa.

Juna San Pellegrinoon jää Sanomatalon Mediatorille odottamaan uutta lukijaa noin klo 9:30.