Kun Kata Kärkkäinen istuutui ensimmäisen kerran terapeuttinsa nojatuoliin, hän ei voinut kuvitellakaan, mikä häntä odotti. Rupattelutuokiosta muovautui vuosia kestänyt tiivis psykoterapiajakso ja diagnoosiksi itsekokemuksen epävakaus.

Tulikärpäsiä kertoo, miltä tuntuu vihdoin kolmikymppisenä tutustua itseensä. Kata Kärkkäinen kirjoittaa hauskasti ja koskettavasti elämänsä käänteistä ja kolhuista, joille tuntuu vasta nyt vuosien jälkeen löytyvän selitys. Kokemuksista ei syntynyt elämäntaito-opasta vaan pikemminkin matkakirja omaan menneisyyteen, lapsuuden pelkojen kohtaamiseen ja itsensä löytämiseen.

Tammi, 2. painos 2009

Varattu Piikulle Toivelistahipassa. Otan kirjan mukaan Turkuun 30.12.

Osallistun kirjalla myös Sanatarkkaan 4 -peliin ;)

Ai että Turkuun olen ollut tämän viemässä vuonna 2014, ja osallistunut Sanatarkkaan-peliinkin :D Kirja piileksi melkein kaksi vuotta, vaikka aina, kun pengoin jotakin kaappia tai hyllyä tai laatikkoa etsiäkseni jotain muuta kirjaa, etsin samalla tätä. Pari viikkoa sitten kirja löytyi, aivan käsittämättömästä paikasta: olohuoneen kirjahyllystä :O No ok, alimmalta hyllyltä, huoneen nurkasta ja varmaan isompien kirjojen takaa, mutta siellä se nökötti kiltisti kirjarivistössä :O Kuka mokoma sen sinne oli laittanut, minä en ainakaan tunnusta :P Taloyhtiön putkiremontti pakkaamisine ja muuttoineen on joka tapauksessa syvältä ja se, mikä voi mennä pieleen (plus se, mikä ei voi mennä pieleen), menee takuuvarmasti pieleen.

Kata Kärkkäisestä en paljon muuta tiedä kuin ne Playboy-kuvaukset sekä asumisen Suomenlinnassa, siitä lööppijulkisuudestakin on jo niin kauan, etten muista enää mitään kohu-uutisiakaan. Silti mielikuvani hänestä oli varmaan sama kuin valtaosalla, ei erityisen myönteinen – ja siihen nähden kirja kyllä yllätti. Alkupuolella on hyviä huomioita ja melko syvällistäkin analyysiä, joskin hieman huvitti Kärkkäisen mielipide, ettei itsetuntemuksen opettelu ja addiktio- ym. kierteistä eroon pääseminen vaadi terapiaa. Hyvähän asia on todeta siinä vaiheessa, kun itse on käynyt vuosia psykoterapiassa – toisten verorahoilla, 10.000 e/v., kuten hän itsekin toteaa – selvittämässä omia ongelmiaan pohjamutia myöten ;)

Kenenkään ongelmia ei voi vähätellä eivätkä kärsimykset ole tietenkään mitenkään yhteismitallisia, mutta hiukan huvittavaa oli lukea esimerkiksi siitä, miten Kärkkäisen elämä oli onnetonta eikä mikään tuntunut miltään ja niinpä oli vain pakko jatkaa samppanjan ja kaviaarin suurkulutusta budapestiläisen hotellin sviitissä. Melkoisesta pinnallisuudesta kertoo myös kirjan loppupuolella se, mitä Kärkkäinen katsoo itselleen aidosti tärkeiksi asioiksi: kauneuden ja joutilaisuuden. Vaikka hän selittääkin, mitä niillä tarkoittaa, liityn minäkin ihmettelijöiden joukkoon: ”Eivätkö sentään esimerkiksi epäitsekkyys, rehellisyys, hyvyys, hyvinvointi, terveys, ympäristö tai perhe ole tärkeämpiä?”

Kärkkäinen kertoo, että hän saattoi aina luottaa (vanhemman) lapsensa isovanhempien apuun. ”Minulla oli ja on aina paikka minne mennä. Paikka jossa sain syödä, nukkua ja purkaa sydäntäni. Paikka jossa minut myös terapiahuoneen ulkopuolella hyväksyttiin kaikkine puutteineni ja vikoineni.” Hieno homma, mutta missä tämä lapsi oli, kun Kärkkäisellä oli sietämätön olo ja hän meni tai hänet haettiin keskellä yötä lapsen isovanhempien luo?

Alitajunnan voimasta olen samaa mieltä Kärkkäisen kanssa, samoin kuin siitä, että itsensä etsiminen jostain Intiasta on turhaa. Kärkkäisen mukaan etsiä pitää sieltä, minne on itsensä hukannut, ts. on palattava siihen, missä alkoi mennä pieleen, eikä lähdettävä muille maille. Matka voi toki olla tarpeen, jos ei muuten pysty irtautumaan, rauhoittumaan ja ottamaan aikaa itselleen.

Joskus puolivälin jälkeen kirja muuttui, teksti alkoi olla ajoittain aikamoista diipadaapaa. Vähän erikoinen oli myös Kärkkäisen selvitys siitä, millä eri tavoin lehdistö on häntä kohdellut väärin. Ne asiat ovat varmasti ihan totta, mutta julkkis tuskin voi välttyä tuontyyppiseltä kohtelulta, kun on kuitenkin tekemisissä kymmenien tai satojen toimittajien kanssa, ja kuten hän itsekin sanoo, itsehän hän pyrki julkisuuteen ja vaihtoehtona oli julkisuudesta vetäytyminen ja eläminen yksityishenkilönä. Siihen nähden tuntuu jotensakin turhalta käydä läpi noita vanhoja juttuja tässä kirjassa.

Myös se kirjan lopun Gardner-episodi oli outo. Amerikkalainen tohtorismies saa energiaa Kärkkäisen Playboy-lehden kuvasta, jota pitää työpöydällään, ja uskoo heidän olleen rakastuneita toisiinsa muinaisessa Egyptissä. Minkä ihmeen takia Kärkkäisen piti tuosta kertoa? Olisi ollut hienotunteisempaa nyt jo menehtynyttä Gardneria kohtaan vaieta asiasta.

Kokonaisuutena kyllä ihan ok luettava, alkuosaltaan jopa mielenkiintoinen. Lopputulemana kuva Kärkkäisestä ei ehkä kuitenkaan kovin paljon muuttunut.

Kesis lupasi kuriroida kirjan Turkuun ensi viikonloppuna, joten vihdoinkin tämä lähtee kohti Piikua ;)

Kesikselle kuriroitavaksi illan vakiomiitissä. Laitan mukaan Roosan nauhan ja osallistun kirjalla Liinuskaisen Roosa nauha -vapautushaasteeseen.

Kiitokset Kesis-kuriirille ja lukuiloa Piikulle!



Edit: Ai juu, anteeksi piiiiiiitkä viive kirjan toimituksessa!

Kiitos Tarya jälleen yhdestä toivekirjasta ja tietysti myös roosanauhasta!!!

Työkaverini suositteli tätä kirjaa aikoinaan, mutta eipä se oikein minun odotuksiani täyttänyt. Tarya on mielestäni sanonut kaiken oleellisen, tämä on minun puolestani tässä.

Kirja saapui tänään mansikkayllätyksenä, ja yllätys se olikin. Monella tapaa. Ensinnäkin ettei kyseessä ollut fiktiivinen romaani oli nyt se päällimäinen, mutta kun pääsin tänne asti ja luin Taryan JE:n, yllätyin, että Kata Kärkkäinen on joku tunnettukin henkilö ilmeisesti. Ollut joskus siis. En tiedä mihin skandaaleihin hän on aikanaan sekaantunut, olinhan siihen aikaan alakouluikäinen, mutta nykyään hän ilmeisesti viihtyy poissa julkisuudesta, nimensäkin hän on meinaan vaihtanut Katariina Souriksi. Ja on kihloissa naisen kanssa. Cool. Wikipedia on kaveri, kun mistään ei mitään tiedä. Minä harvoin tiedän.

Minulla ei siis henkilöstä ole mitään ennakkoluuloja, joten saa nähdä mitä itse kirjasta pidän. :) Kiitokset Piiku ja Tarya!

Minulle on yleensä hankala tähdittää tällaisia päiväkirjamaisia tai muuten erittäin henkilökohtaisia kirjoja, joten jätän sen tekemättä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi pitänyt kirjasta; päinvastoin!

En tosiaan tiedä mihin kuoppaan tulisin hyppäämään kirjan avattuani, mutta jo ensimmäisestä luvusta asti pidin Kärkkäisen tavasta kirjoittaa. Jokin hänen suorassa, suhteellisen yksinkertaisessa ja keplottomassa tekstissään iski. Se sopi siihen, mitä hän kertoi. Mutta omilla sanoilla on kai helpointa omaa elämäänsä pohtia.

Sitä ei voi sanoa, että olisin samassa tilanteessa kuin Kärkkäinen, mutta koin hänen pohtielmansa syvällä tasolla omaan elämääni sopiviksi. Olen itse siinä iässä jolloin Kata tunsi olevansa eniten hukassa, kahdenkympin alussa. Kaikki on jos jonnimoista hullunmyllyä, mutta jos ihminen, joka näinkin moneen soppaan on lusikkansa tunkenut selviää, niin enköhän selviä minäkin.

Luvut olivat mukavan lyhyitä ja ytimekkäitä, mikä selkeästi huutaa vauva-arjen kiireyttä. Kuitenkin kaikki oleellinen (ja usein, myönnettäköön, asianviereinenkin) tuli sanottua.

Niin, en väitä että kyseessä on mikään mestariteos. Tämä on vain oikea kirja minulle oikeaan aikaan.

Kiitos kierrättäjille, kirjan seuraava osoite on jo tiedossa!

Tämä Rantakassikirja matkaa seuraavalle. Lukuiloa!

Mielenkiintoista. Kiitoksia. Täytyy kyl siis sanoa, että en olis ilman bookcrossingia tätä valinnut luettavaksi, että mitähän sanottavaa tästä tulee. Odotan innolla.

Taisi olla omaan elämäntilanteeseen sopiva kirja tämä.

Tiesin kyllä kuka Kata Kärkkäinen on, mutta en hänestä paljon mitään muuta tiennytkään. Nyt tiedän jo paljon enemmän. Kirjan alkupuolen kirjoitukset olivat ehkä parempia kuin loppupuolen.

Minua kiinnostaa ihmisen mieli ja ajatukset ja tässä oli niistä paljon kirjoitettu. Paniikkikohtauksien kuvailu vaikutti todella aidonkuuloiselta, vaikka en ole semmoista koskaan itse kokenutkaan.

Hienoa, ilman bookcrossingia tätä en olis kyllä takuulla lukenut.

Kiitos paljon toivekirjasta!!

Aika erikoinen kirja.. Puoliväliin saakka melko kiinnostava, loppupuoli sekava. Yllättävän avoimesti kirjoitettu ja avasi kirjailijan sisäistä maailmaa.